Vanhaa suolaa II

Pujahdin makuuhuoneeseen, ja kaivoin kaapistani mukavimmat töihin kelpaavat vaatteet, jotka omistin. Tänään en kävelisi koroilla, sillä tuskin pysyin pystyssä polvien notkuessa aivan muista syistä. Peterin kosketus oli jättänyt iholleni kuumana hehkuvia viivoja. Pelkäsin niiden näkyvän kaikkien vaatteiden läpi, vaikka yritin järkeillä, että ulkoisesti mikään ei ollut muuttunut. Sisäinen maailmani oli kuitenkin kiepsahtanut täysin ympäri.

Palasin keittiöön täyttämään termosmukini kahvilla, ja Peter hivuttautui taakseni, nuuhki kaulaani. Hetken vain seisoimme paikallaan toisiamme vasten, hetken tunsin omituista varmuutta siitä, että kaikki on hyvin. Lopulta, hieman vastentahtoisesti työnsin Peterin kauemmas, ja ruokin kissan. Sanoin olevani valmis lähtemään. Kävelimme kirpeän aurinkoisessa aamussa puhumatta mitään, ja kuulin maailman äänet ympäriltäni aiempaa selvempinä. Ratikka oli jo täynnä, kun nousimme kyytiin, ja täyttyi muutaman pysäkin aikana äärimmilleen. Peter nojasi minuun, ja kietoi kätensä vyötärölleni. En uskonut hänen olevan pahoillaan aamuruuhkasta.

Raikas ilma tulvahti ratikan ovista vastaan, kun nousimme toimiston kohdalla pois, ja huokaisin syvään. Ihmispaljous ja tungos eivät olleet vahvuuksiani, ja tuntui hyvältä, kun mahtui jälleen hengittämään. Yllättäen Peterin käsi palasi vyötärölleni, mutta tällä kertaa ravistin sen pois. "Eiköhän se aiheuta jo tarpeeksi puheita, kun saavutaan samaa matkaa." Peter vastasi virnuillen: "Onko sillä jotain väliä? En haluaisi päästää susta irti ollenkaan, kun vihdoin pääsin koskettamaan sua". En voinut olla hymyilemättä vastaukselle, vaikka samaan aikaan muistin ikävät puheet reittä pitkin kiipeämisestä, joita olin joutunut kuuntelemaan urallani. "No mut hei, töissä tehdään töitä".

Muut olivat jo kokoushuoneessa, kun marssimme sisään, olimme muutaman minuutin myöhässä. Kuten arvelinkin, meihin luotiin jo pitkiä katseita. Aamupäivä meni vauhdikkaasti projektin yksityiskohtia ruotien. Minun osuuteni tuli käsiteltyä, ja livahdin pois muita aiemmin vedoten seuraavaan asiakastapaamiseen. Kipaisin Stefun huoneen ovelle, ja houkuttelin hänet lounasseurakseni. Tai no, lupaus siitä, että kertoisin, miten tunnen Peterin, riitti houkutukseksi. Menimme pieneen aasialaiseen paikkaan, ja linnoittauduimme pimeään nurkkaan.

Aloitin: "Siitä on varmaan yli kymmenen vuotta, kun tapasin Peterin yhden yhteisen tutun synttäreillä. Me oltiin molemmat sinkkuja, tai niin mä luulin, ja lähdettiin sieltä sitten yhtä matkaa kotiin. No, päädyttiin sitten samaan osoitteeseen, ja vietettiin estoton krapulaviikonloppu. Oli kivaa, ja tosi helppoa olla yhdessä. Maanantaiaamuna lähdin sitten kukonlaulun aikaan suoraan töihin perjantaisissa bilevaatteissa, ja arvelin, että en näe Peteriä enää. Yhden illan jutut oli silloin helppoja, enkä ajatellut, että tässä tapauksessa mikään olisi toisin. Mutta olin väärässä, ja törmäsin Peteriin uudestaan heti seuraavana viikonloppuna. Jossain kohtaa tajusin, että vietin Peterin luona enemmän aikaa, kuin omassa luukussani, ja puolin ja toisin jaettiin elämäntarinoita". Huokaisin syvään. "No, niistä tarinoista kävi ilmi, että oikeastaan Peter ei ollutkaan sinkku, vaan niillä oli Sarin kanssa jonkinlainen aikalisävaihe menossa. Petyin tietty kamalasti, koska olin jo ehtinyt rakastumaan Peteriin korviani myöten. Käskin kuitenkin Peteriä selvittämään itselleen, mitä haluaa, ja lähdin sen luota ovet paukkuen. Ja sitten törmäsin Peteriin taas odottamatta pussikaljalla. Peter pyysi mut kävelemään, ja halusi jutella. Kiivettiin kallioille, ja kaikki tuntui siltä, kun mitään säröjä meidän välissä ei koskaan olisi ollutkaan, oikeastaan ihan päinvastoin - suudelmissa oli enemmän voimaa ja varmuutta, ja musta tuntui siltä, että kaikki järjestyy. Multa hajosi kenkäkin sillä reissulla, ja kun palattiin muiden luokse, Peter piti mua tiukasti kainalossa. Heräsin sieltä onnellisena ja tyydytettynä seuraavana aamuna. Lähdin kotiin vaihtamaan vaatteita ennen iltavuoroa, ja töissä hymyilin ku Hangon keksi. Töistä päästyä yritin soittaa Peterille, ja sain vastauksena viestin, että Peter on vanhempiensa kanssa, ja soittaisi huomenna. En ajatellut siitä sen enempää. Sitä Peterin soittoa ei kuitenkaan kuulunut. Se meidän yhteinen kaveri, Saku, kuitenkin soitti, ja pyysi töiden jälkeen kahville, ja tietty suostuin. Ihmettelin, kun Sakun ensimmäinen kysymys oli, että olenko kunnossa ja pärjäänkö. Saku kimpaantui ihan huolella, kun ymmärsi, että en edes tiennyt, että Peter ja Sari oli menneet kihloihin. Mun maailma romahti siihen hetkeen, ja päätin, että tämä oli viimeinen kerta, kun mua kohdellaan näin. Sain sesonkitöitä baarista Leviltä, irtisanoin kämppäni ja lähdin."

Stefu katsoi mua pitkään, ennen kuin vastasi. "Sä olet kyllä melkoinen pakkaus. Mä olen aina tiennyt, että olet nopea käänteissäsi, mutta ihan tuota en odottanut kuulevani, rohkea veto". Hymyilin Stefulle vastaukseksi. "Työnteko on aina ollut mun keino jatkaa eteenpäin, ja silloin täällä kaikki muistutti Peteristä. Ja ilman Levin vuosia en olisi tässä, opiskelinkin Lapissa noina vuosina, niinkun varmaan tiedät. Ja itseasiassa niiden ansiota on myös se, että pääsin tähän firmaan. Paavolla on mökki Levillä, niinkun varmaan tiedät, ja onnekseni Paavo muisti mut, kun hain töitä. En muuten olis koskaan saanut mahdollisuutta niiden kokeneempien hakijoiden sijaan". Stefu naurahti: "En oo oikein koskaan uskonut siihen, että kaikella on tarkoitus, mut sä saat sen kuulostamaan ihan just siltä. Ja älä vähättele omaa osaamistasi, sulla on lahjoja, ja se näkyy sun työn jäljessä". Hymyilin. Miten Stefu aina osasikin buustata itsetuntoa oikeilla sanoilla. "Mennäänkö, mun asiakkaiden pitäisi tulla parin kymmenen minuutin päästä".